Parannus, avain herätykseen

Puhumme Jumalan mielen mukaisesta parannuksesta, joka johtaa parannuksen soveliaiden hedelmien tuottamiseen. Emme puhu vain synnin hylkäämisestä yleensä, vaan niistä asioista, jotka estävät herätyksen. Pahin este on yhteyden puuttuminen Kristuksen ruumiin keskeltä, toisin sanoen yksilöiden, seurakuntien ja kirkkokuntien väliset riidat.

Etsimme sovintoa, sitä sovintoa, joka tuo sovituksen todellisuuden meidän keskellemme. Etsimme sitä yli seurakunta-, tunnustuskunta- ja kirkkokuntarajojen.

Uskaltaisin väittää, että Jaakobin perheessä oli aikoinaan sama ongelma kuin meilläkin. Synti, joka tehtiin Joosefia kohtaan, ei löytänyt pitkään aikaan sovitusta. Ei näyttänyt olevan mitään asiaa, joka olisi tuonut Joosefin takaisin veljesyhteyteen. Näytti, että asia hoidettiin sillä ’vanhanaikaisella’ menetelmällä, että koko juttu lakaistiin maton alle. Unohdettiin koko asia. Näin mekin usein teemme. Uskomme, että asia on hoidossa, kun se ei ole mielessä. Aika hoitaa -projektit ovat suosittuja myös seurakunnan keskellä. Jotkut asiat saattavat myös lojua mapissa, jonka päällä lukee ”liian kipeät asiat kohdattaviksi”.

Haluan muistuttaa sinua siitä epämiellyttävästä tosiasiasta, että Jumalan pöydällä on asioita, jotka monet haluaisivat unohtaa. Ne ovat asioita, jotka Jumalakin haluaisi unohtaa – juuri sen vuoksi ne ovat hänen pöydällään: että voitaisiin unohtaa, että voitaisiin kätkeä ne sovituksen ja anteeksiannon alle. Jotakin vaan on estämässä, jokin pidättää. Se, mitä puuttuu, on asianmukainen katumus, asianmukainen synnintunnustus, asianmukainen parannuksenteko eli kääntyminen pois kuoleman teoista ja uuden suunnan ottaminen. Sen vuoksi puuttuu myös voima antaa anteeksi. Tai loukatun osapuolen anteeksianto ehkä on, mutta se ei vielä ole saanut aikaan sovitusta. Se on saanut aikaan sen, että asia on Jumalan pöydällä. Jumalan tahto siis on, että toinenkin osapuoli suostuu sovintoon. Jumalan tahto on, että me muutumme, että meistä tulee pyhiä, jotka emme koko ajan toista samoja virheitä, vaan Kristus saa meissä muodon.

Te juotte viiniä uhrimaljoista ja voitelette itsenne parhaalla öljyllä, mutta Joosefin heimon vamma ei teitä liikuta. Aam.6:6.

On järkyttävää huomata, kuinka tänäkin päivänä on tilanne sama: hengellinen eliitti tässä maassa miettii vain miten kehittää evankelioimistyötä ynnä muuta kokoustoimintaa. Parhaimmillaankin se siis miettii vain keinoja saavuttaa uusia ihmisiä seurakuntaan samaan aikaan, kun ne vaivannäön tuloksena vähän aiemmin seurakuntaan tulleet ihmiset lähtevät takaoven kautta ulos.  Monet heistä lähtevät samaa tietä kuin Joosef: pahoinpideltyinä, petettyinä, ulosajettuina – jopa häväistyinä. Tämä on se ”Joosefin sortuminen”, josta vanhempi käännös puhuu, se sortuminen, jota tämän päivän hengelliset työntekijät eivät murehdi. Eivät ainakaan riittävästi. Sen vuoksi on tuhansia, kymmeniä tuhansia, – kuka tietää kuinka paljon – Joosefin kaltaisia sieluja tässä maassa, unohdettuja, oman onnensa nojaan jätettyjä, väkivaltaisesti kohdeltuja, sorrettuja, syrjäytettyjä, ylikäveltyjä, väärin kohdeltuja, valheellisesti syytettyjä, hylättyjä – kaikki Kristuksen ruumiin jäseniä! Elämme juuri kuin Jaakobin perhe: on yksi asia, josta ei ehdottomasti saa puhua: Joosef. Jos puhumme, niin meidän aikaamme siirrettynä keskustelu kulkee tähän sävyyn: ”se Joosef jätti meidät” tai ”siitä Joosefista tuli luopio ja nyt se kuuluu haksahtaneen Potifarin vaimoon” tai ”se Joosef oli sellainen, että se riitaantui aina kaikkien kanssa” – voi, näitä riittää. Jotkut sanovat: ”Pitää löytää uusia toimintamalleja”. Että jos löytyisi taas jokin uusi temppu, jolla houkuteltaisiin kansaa niihin kokouksiin, joissa Joosefin vammasta ei puhuta mitään. Joosef ei kelvannut veljeksi, mutta kuka vaan on nyt ”sydämellisesti tervetullut”. Ymmärrän, että evankelistoilla on mielessään voittaa sieluja, mutta tarvittaisiin myös niitä, jotka jarruttaisivat ulosvirtausta. Vai onko niin, että kokousmyllyjen pyöritys auttaa unohtamaan, miten heikosti seurakunta rakastaa? Sisään virtausta ylläpidetään sen takia, että ulos virtaukselle ei voida mitään? Ja mistä johtuu, että se ulos virtaus toimii niin hyvin ilman ”uusia toimintamallejakin”?

Tätä Kristuksen ruumiin kahtiajakoa, joka Jaakobin perheessä vallitsi, kuvaa raamatussa myös Daavidin ja Saulin välille kehittynyt vihanpito.

Saulin ja Daavidin sukujen välinen sota jatkui pitkään. Daavidin asema vahvistui koko ajan, mutta Saulin suvun valta heikkeni. 2.Sam.3:1.

Tällainen rintama on kuitenkin olemassa myös tänä päivänä. Rintamalinjoja on vaikea kuvata, koska ne kulkevat sydänten välillä, ei niinkään hengellisten yhteisöjen välillä. Tulemme syventymään näillä sivuilla tähän kahtiajakoon vielä myöhemmin.

Palaan kuitenkin Joosefiin: Joosefin elämäntarina raamatussa kuvastaa meille Kristuksen muodon kasvattamista, ei vain Joosefissa, vaan myös hänen veljissään. Lähtökohtana on tilanne, jossa vanhemmat veljet pahasti loukkaavat Joosefia, tekevät vakavan synnin häntä vastaan ja myös isäänsä vastaan. Jumala alkaa kasvattaa heitä. Vuosien mittaan hän tekee työtä sekä Joosefissa että tämän veljissä. Joosef ei tietenkään voi nähdä, että Jumala toimii myös hänen kelvottomien isoveljiensä elämässä. Hänen mielestään isäkään ei tunnu välittävän, kun kukaan ei käy perään kyselemässä. Joosef ei voi käsittää, että isä ei ole tehnyt mitään tiedusteluja Egyptin suunnalla hänen kohtalostaan. Joosef ei saanut tietää, että isää on sumutettu. Ainoa, joka ei Joosefin silmissä syyllisty mihinkään, on Benjamin. Joosef ei tiedä, että samalla, kun hän joutuu koetukseen Potifarin vaimon takia (1.Moos.39.luku), myös Juudan kohdalla on menossa melkoinen luonteen kasvatus tämän miniän Tamarin kautta (1.Moos.38.luku). Joosef on edistyneempi kuin Juuda, siinä mielessä, että hän on syytön. Hänen kärsimänsä vääryys tuottaa hänessä puhdasta Kristuksen kaltaisuutta. Tänäkin aikana meidän keskellämme on ihmisiä, joiden perään ”Potifarin vaimo” huutaa. Kuvioon kuuluu, että kaikki uskovat syyttäjää. Jumalan kiinnostus kohdistuu siihen, miten syytetty reagoi. Juudan kohdalla sen sijaan Jumalan kasvatus kohdistui ihmiseen, joka oli itsekin osin syyllinen, mutta oli kuitenkin Jumalan silmissä ’kehityskelpoinen’. Tosin Jumala ei hylännyt ketään Jaakobin pojista sen vuoksi, että tämä olisi ollut toivoton tapaus. Jumalan kasvatusohjelma huipentui kuitenkin vasta, kun nälänhätä tuli maahan ja veljekset kohtasivat. Koko ajan Jumalalla oli kuitenkin pöydällään kansio, jonka päällä luki ”Joosefin asia”.

On taipumus ajatella, että Joosef kertomuksen sankarina ei missään kohdassa tehnyt väärin. Mutta Joosefin ongelma oli ylpeys. Hän tosin oli syytön, muun muassa Potifarin vaimon tapauksessa, mutta luultavasti ylpeä siitä. Hän luotti omaan viattomuuteensa. Kaikille hän puhui koko ajan: olen syytön, auttakaa minua. Hän näki oman kohtalonsa suurena vääryytenä ja Egyptin ”kärsimyksensä maana”. Jumalan koulussa kypsyi kuitenkin mies, joka oli kaikissa liemissä keitettynä lopulta riittävän nöyrä ottamaan vastaan korkean aseman. Huomaamme kuitenkin, että Joosef ei ollut kyennyt antamaan anteeksi veljilleen. Hänellä oli selvästi suunnitelma, jota raamattu ei suoraan kerro, mutta joka käy ilmi rivien välistä: hän halusi Benjaminin luokseen pysyvästi ja paljastaisi oman henkilöllisyytensä yksin hänelle. Hän haaveili veljesyhteydestä, jossa hän saisi olla omanlaisensa miehen kanssa, veljen, joka ei ollut loukannut häntä koskaan. Tämän hän aikoi nyt palkita Benjaminille runsaskätisesti. Joosef ei ehkä huomannut, että ikäeron vuoksi Benjaminin kiintymys Joosefiin oli ollut vain lapselle tyypillistä isoveljen ihailua. Joosef näki siis päiväunia Benjaminista, mutta tähän päiväunimaailmaan mekin haluaisimme upota: haluamme hengelliseen yhteyteemme kanssamme vain niitä, jotka ajattelevat samalla tavalla, jotka ovat kokoveljiä eikä mitään velipuolia, joiden tavat ja mieltymykset vastaavat omiamme, ja mikä tärkeintä: he eivät ole koskaan loukanneet meitä, vaan päinvastoin: he ihailevat meitä. Tässä ”hyvä-me” -hengessä olemme tulleet hengellisesti  lahkohenkisiksi. Eikä sekään aina riitä, vaan haudomme mielessämme niitä pahoja tekoja ja loukkauksia, joita olemme torjumiemme ihmisten taholta kokeneet emmekä anna anteeksi. Olemme kenties sivistyneitä ja käyttäydymme kohteliaasti, mutta sydämessämme edustamme ’kylmää rakkautta’. Puhumme yhteydestä, ylpeilemme jopa siitä yhteydestä, joka meillä on toisten kanssa huomaamatta, että Joosefhan puuttuu. Mitä yhteyttä siis edustamme? Murhaajien yhteyttä?

Kun etsimme sitä ydintä, mitä kertomus Joosefista voisi meille opettaa, löydämme teeman nimeltä ”vastuu veljestä”. Joosefin heittäminen kaivoon ja myyminen orjaksi oli tuon vastuun räikeätä rikkomista. Mutta Jumala teki Jaakobin poikien kohdalla, kuten hänellä on aina tapana: antoi uuden tilaisuuden. Se tilaisuus oli nimeltään Benjamin. Kertomuksen opetus ei kuitenkaan ole vain yksilötasolla, sitä pitäisi soveltaa myös seurakuntien välillä, kirkkokuntien suhteissa. Kaksitoista Israelin sukukuntaa edustavatkin myös erilaisia hengellisiä perinteitä, kirkko- ja tunnustuskuntia. Monesti nämä suhtautuvat toisiinsa kuin velipuoliin tai serkkuihin, tai ikään kuin puhuen: ”kyllä se jokin kaukainen sukulainen on”. Oletko huomannut, että keskellä riitaista sukua ei mene kauan, kun pinnan alla kytevä riita jossakin muodossa saa ilmaisunsa. Jokin puolihuolimaton sana kavaltaa, että kaikki ei ole kunnossa, vaikka pintapuolisesti katsoen sukulaiset tulevat hyvin toimeen keskenään. Jos joku ei ilmaannu suvun kokoontumisiin, hän pitää yleensä itsekseen erityistä meteliä muiden sukulaisten huonoista puolista. Näihin merkkeihin tulisi suhtautua vakavasti ja etsiä sovituksen todellisuutta niin sukujen keskellä kuin seurakuntaelämässä ja seurakuntien välillä. Hyvä tahto ei aina tunnu riittävän. Tarvitaan rukousta, Jumalan etsimistä, hengellistä viisautta, yhdellä sanalla: rakkautta. Rakkautta, joka on niin nöyrää, että se synnyttää anteeksiantoa ja sovitusta. Tämä on vaikeaa – teoriassa helppoa, käytännössä vaikeaa.

Ei siis ollut itsestään selvää, että Jaakobin poikien toinen retki Joosefin luokse tuottaisi sellaisen läpimurron hengessä kuin sitten tapahtui. Ihmisten suunnitelmat, ainakin Joosefin, edustivat jotain muuta. Eivät kaikki Joosefin veljetkään vuosien myötä olleet mainittavasti kypsyneet. Esimerkiksi Ruuben oli valmis laittamaan omat syntinsä lastensa niskaan (1.Moos.42:37). Ratkaisevan panoksen hengellisen läpimurron, herätyksen, syntymiseen tuo Joosefille odottamaton Juudan käyttäytyminen. Hänen parannuksensa koituu koko perheen hyväksi. Hänpä ei suostukaan luovuttamaan Benjaminia. Jotakin kummaa oli tapahtunut Juudalle. Joosefin silmissä tämä kelvoton isoveli, joka ei kantanut hänestä aikoinaan minkäänlaista vastuuta, osoittaa Benjaminin kohdalla vastuuntuntoa, joka yllätti Joosefin täysin. Juuda myös tarjoutuu orjaksi, ottaa vapaaehtoisesti saman kohtalon, jota Joosef ei koskaan voinut itselleen hyväksyä. Hän varmaankin kuunteli ihmeissään Juudan vuodatusta, jossa ilmeni myös Joosefin isän sydämen tunteet niin kuin jokin tulivuori olisi yhtäkkiä sylkenyt hehkuvaa laavaa ympäriinsä:

”Jos minä nyt palaan isäni luo ja hän näkee, ettei minulla ole mukanani tätä poikaa, johon hän on koko sydämestään kiintynyt, niin suru vie hänet hautaan. Silloin me olemme syösseet vanhan isämme tuonelaan. Minä, sinun palvelijasi, olen mennyt isälleni takuuseen pojasta ja sanonut hänelle: ’Jos en tuo häntä sinun luoksesi, olen ikuisesti syyllinen sinun edessäsi.’  Salli siis minun jäädä pojan sijasta sinun orjaksesi, herra, ja anna pojan mennä kotiin veljiensä mukana. Kuinka minä voisin mennä isäni luo ilman häntä? En voisi katsella sitä murhetta, joka tulee isäni osaksi.” 1.Moos.44:30-34.

Ei ollut ihme, että Joosef murtui itkemään. Juuda oli puheenvuorollaan romuttanut kaikki Joosefin ennakkokäsitykset ja -suunnitelmat. Juuda puhui eläviä sanoja, jotka tulivat sydämestä, joka oli sitoutunut rakastamaan. Juudakin oli käynyt Jumalan koulua, itse asiassa hän oli edistynyt opinnoissaan Joosefia pidemmälle. Hän ei enää ajatellut, että Benjamin on vain velipuoli, hän ei enää ajatellut, ettei hän ole velipuolien kipeä, kyllä hän löytää itselleen läheisempiäkin kavereita. Jos siirrämme tämän meidän aikaamme: hän ei ajatellut, että kunhan nyt tässä meidän seurakunnassamme pidämme keskenämme lämpimät välit, niin se riittää. Hän ei ajatellut, että meneepähän parhaan kaverin kanssa hyvin, onpahan prikulleen sama oppi, se ainoa oikea, onpahan samat mieltymykset ja mielipiteet, melkein vaatteetkin, samat laulut ja samat hengelliset kesäjuhlat, sama kanta asiaan aa ja asiaan bee, aamen kumpaankin. Onpahan sama raamatunkäännöskin. Kyllä kelpaa. Enempää ei tarvita. Menkööt kaiken maailman benjaminit vaikka huitsin nevadaan, mitä liikuttaa. Luopioita ne on, ei ne ymmärrä raamatusta pätkääkään. Mitä niiden vuoksi kannattaa vaivautua.

Ei. Ei totisesti. Mies oli muuttunut. Tässä kohtaamisessa näemme herätyksen murtautuvan esiin. Synnytyskivut olivat suuret, epäinhimillisen suuret, mutta lapsi syntyi. Jumalan elämä murtautui esiin ja sovituksen todellisuus alkoi virrata hengen maailmassa kuin murtuneesta padosta. – Tätä tarvitsemme tänä päivänä Suomessa.

Mitkä voimat sitten pidättävät meitä kokemasta tätä herätyksen johtavaa hengellistä läpimurtoa? Jos otamme kertomuksen Joosefista edelleen opettajaksemme, näemme, että vanha Jaakob oli yksi herätyksen esteistä. Jaakob oli nuorena näkyjen mies. Kun hänestä tuli Israel, hän vaelsi hengessä. Suru Raakelista ja Joosefista kuitenkin mursi hänet. Hänestä tuli ihminen, joka käpertyi itseensä, omistautui varjelemaan sitä, mitä hänellä oli. Hänestä tuli vanhoillinen, säilyttäjä. Hän lohdutti itseään Benjaminin avulla. Luultavasti puki tämän aina uudestaan samanlaiseen juhlapukuun kuin Joosefilla oli ollut. Ehkä hänkin kokeili joskus ’jumalanpalvelusuudistusta’: teki Benjaminille taas uudenlaisen kaavun, muutti hiukan perhejuhlien tapoja, niin että joskus juhlaherkut tarjoiltiin hiukan eri järjestyksessä ja puhe Benjaminillekin oli joskus aterian alussa ja joskus lopussa. Emme tiedä näiden asioiden yksityiskohtia, mutta näemme, että Jaakob oli kuin seurakunta tai kirkkokunta, joka tekee kaikkensa, jotta niiden jäsenet eivät vaan erehdyksessäkään eksy mihinkään seikkailuihin, kokemaan mitään uutta. Jumalan piti lähettää ankara nälänhätä, saadakseen tämän järjestelmän natisemaan liitoksissaan. Näin on nytkin, mutta kuka tajuaa, missä todella mennään?

Jumala saakoon kaikkivaltiudessaan, rakkaudessaan ja armonsa yltäkylläisyydessä, murtaa tämän vanhan säilyttämiseen keskittyvän uskonnollisuuden vallan Suomen Siionissa. Mutta Jumalan tulisi ensiksi voida luoda meissä vastuuntuntoa, että emme loukkaa Benjaminia, emme aja häntä pois yhteydestämme, sen paremmin kuin muitakaan perheen jäseniä. Meidän on voitettava omat kateuden tunteemme Isän suosikkia kohtaan, voitettava epäluulomme, kaikki vanhan luontomme heikkoudet, ja kyettävä veljeyteen.

”Huutavan ääni internetissä” puhuu siis myös tämän päivän kristikunnalle näitä samoja sanoja Kristuksen sydämeltä: ”Ette saa astua minun eteeni, ellei veljenne ole mukananne!” (1.Moos.43:5) Jos kuitenkin käy niin, kuten valitettavan usein on käynyt, että paimen menettää rakkauden kautta tulevan arvovallan ja alkaa pelkän valvonnan ja kontrollin tähden painostaa lampaita, lauma saattaa hajota. Ehkä paimen yksin ei ole syyllinen, voihan olla että myös ne, jotka liian herkästi ovat lähteneet pois yhteydestä, ovat rikkoneet. Mutta ymmärrämme, ettei seurakunnasta pois ajamiseen mitään viisautta tarvita, hengellisestä arvovallasta tai voitelusta puhumattakaan. Eikä seurakunnasta pois lähtemiseenkään tarvita suurta hengellistä kypsyyttä. Paljon vaikeampaa on koota niitä, jotka ovat yhteydestä pois jääneet takaisin yhteen. Paljon vaikeampaa on palata yhteyteen, jos on kerran pois lähtenyt. Mutta meidän ei pidä vain koota omat joukot takaisin yhteen, vaan koota koko Kristuksen ruumis tässä maassa yhteen, yhteiseen ponnistukseen, että herätys voisi tulla tähän maahan ja sovituksen ihana todellisuus saisi sulkea meidät kaikki syliinsä. Emme etsi yhteiskristillistä, ekumeenista rakennetta tai tunnustusta. Mitä me sillä teemme? Teemmekö kaikista Kristuksen ruumiin jäsenistä yhden jäsenen? Ja mikä jäsen se olisi? Ei, me etsimme sydänten yhteyttä hengessä. Etsimme herätyksen henkeä, joka kokoaa Jumalan kansan yhteen.

Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. 1.Kor.12:12.

On monia voimia, jotka pidättävät meitä. Jaakob pidätteli aikoinaan Benjaminia lähtemästä viljanhakumatkalle. Hän ei tiennyt, että pelkästään tervetuliaislahjat olivat runsaat:

Hän antoi heille kaikille uudet juhlavaatteet, mutta Benjaminille hän antoi kolmesataa sekeliä hopeaa ja viisi uutta pukua. 1.Moos.45:22.

Jaakob ei tiennyt, että jos hän vähän hellittäisi ohjaksista ja antaisi oman vanhoillisuutensa ja säilyttämisintonsa suhteen periksi niille todellisille uudistuksille, joita Jumala oli hänenkin elämäänsä suunnitellut, hän saisi ottaa vastaan niin ihmeellisiä siunauksia, että hän ei ollut sellaisista edes unta nähnyt. Sanotaan:

…kun Jaakob näki vaunut, jotka Joosef oli lähettänyt häntä hakemaan, hänen henkensä elpyi. 1.Moos.45:27.

Herätys, joka tulee Jumalan sydämeltä, aitona elävän veden virtaamisena, elvyttää myös vanhat kirkkokunnat.  Se ei ole pelkästään karismaatikkoja tai edes herätyskristillisiä piirejä varten. Nuokin, jotka jo olivat henkitoreissaan, luutuneita, kaavoihinsa kangistuneita, nekin saavat kokea, mitä se on, kun henki elpyy. Kun virvoituksen aika tulee. Kun Jumala lähettää hengen sateet meidän sydämemme maailmaan ja sovituksen todellisuus alkaa koskettaa meitä uudella, tuoreella tavalla.

Ylistys Herralle Jeesukselle Kristukselle, siitä herätyksen ja virvoituksen ajasta, jonka hän haluaa antaa kansallemme! Ylistys myös Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalalle ja Isälle! Saakoon hän ylistyksen ja saakoon ylistyksen Pyhä Henki, joka kirkastaa meille Kristuksen, ottaa Hänen omastansa ja jakaa meille! Aamen.

Mainokset
Kategoria(t): 2002, Hengen miekka, Saarnat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Parannus, avain herätykseen

  1. uskonkilpi sanoo:

    Oma arvioni: vähän liian pitkä nettiin. Sisältää kyllä hyvää asiaa paljon, aika ”painavaa”, jopa ”raskasta” tekstiä, mutta en tunne tarvetta sitä muokata. Siinä on omia kokemuksiani, tilitän siinä syviä tuntojani ja sydämen kipuani. Taitaa vaan olla niin, että ”Joosefin vamma” on hyvin tuntematon asia monille uskoville – aivan liiankin tuntematon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s