Kanaanilainen nainen

Tässä kirjoituksessa opettelemme rukouksen lainalaisuuksia sen pohjalta, mitä kanaanilaisen naisen tapaus meille opettaa.

Lähdettyään sieltä Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Matt.15:21.

Jeesus lähti matkaan Gennesaretin järven rantamilta. Hän siis taivalsi opetuslapsineen arviolta ainakin 70 kilometriä yhteen suuntaan päästäkseen Tyroksen ja Sidonin seudulle.

Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni!” Mutta hän ei vastannut naiselle mitään. Matt.15:22-23.

Raamatun kertomuksen perusteella Jeesuksen matkan ainoa tarkoitus oli kuitenkin parantaa kanaanilaisen naisen tytär. Mitään muuta tarkoitusta ei kirjoituksista voi löytää. Voi olla, että Herra sielläkin julisti evankeliumia. Tai hän oli ”latautumassa”, siis lepäämässä ja kokoamassa uusia voimia, ja halusi mennä paikkaan, missä kansanjoukot eivät koko ajan ahdistaisi häntä. Luulen kuitenkin, että Herra tiesi jo etukäteen, mitä tekisi. Hänellä oli ”missio”, tehtävä ja selkeä päämäärä.

Jeesus ehkä joutui sisäiseen taisteluun tästä tehtävästä, sillä hän voimakkaasti koki maanpäällisen kutsumuksensa olevan auttaa israelilaisia, julistaa omalle kansalleen evankeliumia. Pakanain aika tulisi sitten vasta hänen ylösnousemuksensa jälkeen, kristillisen seurakunnan aikakautena. Kuitenkin hän myös voimakkaasti tiedosti, että hänen kansansa ei halunnut ottaa häntä vastaan ja hän puhuikin tästä:

Ja hän jatkoi: ”Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.” Luuk.4:24-27.

Jo vanhan testamentin aikana evankeliumi oli murtautumassa ulos kehyksistään. Kirjoituksissa oli jo selkeästi ennustettu, että Messias, Daavidin Poika, oli tuleva valoksi ja pelastukseksi kaikille kansoille, ei vain omaisuuskansalleen israelilaisille. Huomaamme, että tämä kanaanilainen nainen, pakana syntyperältään, huusi avuksi Jeesusta ja puhutteli häntä Messiaaksi sanoessaan tätä ”Daavidin Pojaksi”.  Hänellä siis oli sydämessään jo usko. Usko ei ollut tässä tapauksessa varmuutta siitä, että hänen tyttärensä paranee. Se oli varmuutta siitä, että Jeesus on Messias. Tämä onkin uskon ydin. Tämän uskon kautta ihminen pääsee Jumalan lapseuteen, ja samalla osalliseksi niistä kaikista Jumalan lahjoista, joita Jumala totisesti voi lapsilleen antaa oman rikkautensa mukaan, yli kaiken senkin, mitä me anomme tai ymmärrämme pyytää.

Joskus joudumme kuitenkin uskon koetukseen. Saatamme kokea, että kun rukoilemme jotakin, joka on meille äärimmäisen tärkeää, Jumala ei vastaa mitään meidän pyyntöihimme. Mitä meidän tulee ymmärtää, kun joudumme tähän rukouksen kouluun?

Rukous on meille annettu uskon harjoittamista varten. Ei uskon tyhjään raukeamista varten, vaan sen vahvistumiseksi. Hengen silmin me näemme, että Jeesus oli kävellyt 99 prosenttia siitä matkasta, joka erotti kanaanilaisen naisen hänestä. Hän oli pohjustanut tämän asian, hän oli nähnyt vaivaa, että nainen saisi avun, ja tämän esikuvan perusteella ymmärrämme, että jokainen rukousvastaus perustuu siihen, mitä Jeesus Kristus on tehnyt – ei siihen, mitä me olemme rukoilleet. Meidän osuus voi olla se 1 prosentti:  että huudamme häntä avuksi.

Huomaatko sinä mitään humoristista tässä sinänsä aika vakavassa tilanteessa?

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: ”tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa.” Mutta Jeesus vastasi: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.” Matt.15:23-24.

Tässä näemme esirukoilijat työssään. Opetuslapset tuntuvat sanovan, että ”Herra, tee nyt jotakin, meiltä menee tämä missio ihan pilalle, kun tämä nainen häiritsee meidän rauhaamme!” Tai ”Tee nyt ihme, niin päästään hänestä eroon!”. ”Onhan meillä arvokas työ tässä menossa, Jumalan valtakunnan työ – miksi meidän täytyy tällaista sietää?” ”Eikö voitaisi nyt pitää lyhyt rukoushetki, sellainen ’hötäisy’ ja mennä sitten itse asiaan”. – Tämän kirjoittaja oli kerran mukana erään seurakunnan viikonloppu-seminaarissa, jossa pohdittiin, miten tulisi evankeliumin asiaa viedä eteenpäin. Kuuntelimme mm. pitkän esitelmän erilaisista keinoista, joita voisimme soveltaa, mutta rukousta ei mainittu ollenkaan. Kun rukouksesta tulee tarpeeksi ”itsestäänselvä” asia, sitä ei enää tarvita ollenkaan.

Joku voi olla sitä mieltä, että näen turhaan kielteisessä valossa opetuslasten motiivit, kun he kääntyivät Jeesuksen puoleen. Totta: siinä voidaan nähdä myös aito esirukous, sydämen vilpitön pyyntö Jumalalle. Mutta kuinka se siinäkin heijastaa meidän vajavaisuuttamme esirukoilijoina. Jumalan kansan keskellä useimmin kuultu rukous on: ”Herra, siunaa!”. Siunaa, siunaa, siunaa. Siinä tuntuu olevan niin monien rukousten keskeinen sisältö. Kanaanilaisen naisen tapauksessa tämä harras siunaaminen ilmaistiin muodossa: ”tee jotakin!”. Toisin sanoen: me pyydämme, mutta emme osaa ilmaista, mitä pyydämme. Emme sano julki ja esitä yksityiskohtaista pyyntöä, mitä haluamme, että Jeesus tekisi.  Luulen, että Pyhä Henki haluaisi meille kuitenkin opettaa: kerro Herralle, mitä sinä sillä siunaamisella tarkoitat. Kerro Herralle oikeasti, mitä sinä tarkoitat, kun haluat, että Herra ”siunaisi”. Tee niin kuin lapsesi tai lapsenlapsesi: pura se osiin. Älä sano, että ’tee jotakin’, älä sano, että ’siunaa, Herra’ – sano, mitä oikeasti haluat. Sano, että ’paranna tämän naisen tytär’, sano, että ’aja ulos tämä riivaaja’ – mitä tahansa, kunhan esität sen asiasi oikeasti, yksityiskohtaisesti, purettuna sanoiksi, jotka ilmaisevat jotakin.

Kanaanilaisen naisen tapauksessa oli kysymys riivaajasta, joka vaivasi hänen tytärtään. Ehkä nykyaikana ei ole tavallista puhua riivaajista. Koko sana on meidän kulttuurissamme vähän pannassa. Toisaalta ihan oikein. On parempi puhua syömishäiriöistä, psykoosista, masennuksesta, ehkä  kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, kenties puhumme luonnehäiriöistäkin. On hyvä ymmärtää, että vihollisen voimia ei aina pidä demonisoida. Ei pidä nähdä pahoja henkiä siellä missä niitä ei ole, siellä missä on kysymys sairaudesta. Harvoin on kysymys siitä, että paha henki on mennyt ihmiseen ja ottanut tämän asunnokseen. Voi niinkin olla, mutta ei ole olennaista pohtia sitä kysymystä, onko jokin vihollisen painostus ulkoista vai sisäistä. Olennaista on, onko meillä valmius vastustaa näitä voimia ja valmius rukoilla niin kuin Paavali rukoili:

Kun taas olimme menossa rukouspaikalle, kohtasimme orjatytön, jossa oli tietäjähenki ja joka ennustamalla hankki isäntäväelleen hyvät rahat. Tyttö lähti Paavalin ja meidän muiden perään ja huusi: ”Nämä miehet ovat korkeimman Jumalan palvelijoita ja osoittavat teille pelastuksen tien!” Näin hän teki useana päivänä, kunnes Paavali menetti kärsivällisyytensä, kääntyi ja sanoi hengelle: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä minä käsken sinua: lähde hänestä!” Siinä samassa henki lähti. Apt.16:16-18.

Huomaatko: ei tässä mitään sarvipäitä näkynyt, saatananpalvontaa tai muuta vastaavaa – päinvastoin. Ylitsevuotavia kehuja tuli. Tarvitaan henkien erottamisen armolahja, että voidaan nähdä, mistä alkuperästä mikin teko ja julistus tai profetia nousee. Tänäkin päivänä on hoviprofeettoja, jotka seurakunnan kokouksissa profetoivat, kuinka suuri Jumalan mies seurakuntaa johtaa. Jumalan profeettojen tulisi puhdistautua kaikesta hännystelystä, mielistelystä ja ihmisten ylistämisestä. Ottakoot profeetat mieluummin oppia Natanista. (2.Sam.12:1-12) muistaen, että ei kriittisyyskään ole itsetarkoitus.  – No, entä sitten, kun vihollinen on tunnistettu, mitä tehdään? Mennäänkö taivaallisen Isän eteen ja sanotaan, että Jeesuksen nimessä me pyydämme, että siunaisit, tekisit jotain! – No, miksei, onhan sekin jonkinlainen alku. Mutta tämän esimerkin avulla haluan havainnollistaa tärkeätä asiaa: on hyvä, että osaamme rukoilla Isää Jeesuksen nimessä. Anoa, pyytää Jumalalta jotakin Jeesuksen nimessä – se on jo uskon teko, raamatun sanan mukainen teko. Mutta voimme myös ottaa lisää näitä tärkeitä uskon askelia ja mennä eteenpäin. Sen sijaan, että esitämme rukouksessa Jumalalle pyyntöjä tähän tapaan: ”Isä, Jeesuksen nimessä pyydän, että ajat tuon tietäjähengen pois tuosta tytöstä!” – voimme ottaa selkeän uskon askeleen, sanoa, kuten Paavali: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä minä käsken…!” Huomaa rukouksen sanamuoto: minä käsken. Tässä usko vapautuu sen hengellisen arvovallan kautta, jonka Jumalan lapseuden perusteella saamme, kun Pyhän Hengen läsnäolo ilmenee meissä toimivana voimana. Tässä on puhdas esimerkki taistelurukouksesta.  Oli tultu pitkä matka Sidonin seudulta, hengellisessä mielessä.

Tämä on siis esirukoilijan näkökulma kanaanilaisen naisen tapaukseen, kun katsomme asiaa niiden kannalta, jotka kantavat rukouksessa toisten asioita. Mutta entä rukoilijan oma näkökulma? Miltä tuntuu, kun Jumala on vaiti minun omassa asiassani?

Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: ”Herra, auta minua!” Matt.15:25.

Hänen tyttärensä sairaus oli pyynnön taustalla, mutta nainen sanoi: Herra, auta minua. Näemme tässä todellisen äidin sydämen: hänen tyttärensä sairaus merkitsi sitä, että hän itse oli hädässä. Nykyajan kielellä voidaan sanoa, että vanhemmuus ei ollut hukassa, vaan hän edusti oikeaa vanhemmuutta.

Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” ”Ei olekaan, Herra”, vastasi nainen, ”mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.” Matt.15:26-27.

Tässä näemme, miten syvää nöyryyttä Jumala meiltä toisinaan odottaa. Hän tuntuu alleviivaavan kahta asiaa: Jumalan vastaukset tulevat lapseuden kautta. Tärkeintä on, että olet Jumalan lapsi. Leipä annetaan lapsille ja vain heille. Tämä nainen tuntuu sanovan, vaikka ei sitä suoraan ilmaisekaan: olenhan minäkin Jumalan lapsi, sillä minä tunnustan sinut, Jeesuksen, Herrakseni ja Messiaakseni. Hän ei kuitenkaan vetoa tähän, vaan hyväksyy, että häntä verrataan koiraan. Ilman lapseutta hän on vain koira. Kuinka nöyrä ihminen. Hän tunnustaa näin pitkälle oman alhaisen asemansa Jumalan edessä. Hän tietää sydämessään, että hänellä ei ole mitään ansioita, hän on täysin armon varassa. Emme aina ymmärrä, miksi joudumme syviin nöyryytyksiin, tilanteisiin, joissa meiltä viedään kaikki ylpeys, mutta tuntuu kuin se sana todellakin täytyisi asettaa voimaan, joka sanoo:

”Tietäkää siis: yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” Luuk.14:33.

Syvät nöyryytykset odottavat tänäkin päivänä niitä, jotka lapsensa sairauden vuoksi joutuvat uskon koetuksiin. Ammattiauttajatkin ovat vilpittömästä pyrkimyksestään huolimatta usein oman koulutuksensa vankeja. Heidän täytyy tutkia, johtuuko lapsen psyykkinen sairaus siitä, että ”perheen sisäisessä dynamiikassa” on jotakin vikaa. Tahtomattaan he usein syyllistävät vanhempia silloinkin, kun vanhemmuus ei ole ollut hukassa. Voidaan kyllä oikeutetusti kysyä, heijastaako Jeesuksen kysymys, jonka hän naiselle tekee leivän antamisesta penikoille jotakin ongelmaa, joka tämän naisen perheessä oli. Isähän loistaa poissaolollaan tässäkin niin kuin niin usein suomalaisessa nykytodellisuudessa on laita. Onko isä juopottelija, joka tuhlaa perheen varat juomiseensa? Vai tuhlaako hän lastensa leivän vedonlyöntipisteissä tai pelihimon vuoksi? Onko hän aina poissa, liikematkalla tai huvittelemassa? Oireileeko lapsi, koska isältä on pallo täysin hukassa? Mitä kuuluu siihen ’jokapäiväiseen leipään’, mitä lapsi tarvitsee? Eikö siihen kuuluu vanhempien läsnäolo, rakkaus ja huolenpito, turvalliset rajat ja kasvatus, myös hengellinen kasvatus? Oliko se kanaanilaisen naisen perheessä heitetty koirille? Onko se tämän päivän suomalaisessa perheessä hukassa?

Joskus meidän Herramme ja Vapahtajamme vastaa meille eri tavalla kuin odotamme. Hän painaa ehkä sormensa siihen kaikkein kipeimpään kohtaan, kuten hän teki samarialaisen naisen tapauksessa, kun hän sanoi tälle: ”Mene hakemaan miehesikin tänne!” (Joh.4:16) Kanaanilaisen naisen tapauksessa tuntuu jopa kohtuuttomalta, että hän sai kantaa vanhemmuuden vastuun yksin, pitää jopa hyvänään ne moitteet, jotka itse asiassa kohdistuivat hänen mieheensä. Hänellä oli kuitenkin esikuvaksi asti nöyryyttä. Hän ei puolustellut, hän ei selitellyt, hän vain odotti, että Jumalan pöydästä putoaa murusia hänellekin. Hän kävi rukoustaistelua, tosi painia Jumalan kanssa, ja voitti niin kuin Jaakob muinoin:

Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Suuri on sinun uskosi, nainen!” Tapahtukoon niin kuin tahdot.” Siitä hetkestä tytär oli terve. Matt.15:28.

Ontuen, mutta onnellisena. Näin kai voisi sanoa Jaakobin vaelluksesta Jabbokin jälkeen ja näin kai voisi sanoa myös kanaanilaisen naisen vaelluksesta Jeesuksen kohtaamisen jälkeen, kun tytär oli tullut terveeksi. Se on kipeää, mutta onnellista, kevyttä matkantekoa: siinä kulkee Kristuksen kohdannut ihminen: kiitollinen ihminen ilman ylpeyttä.

Mainokset
Kategoria(t): 2003, Hengen miekka, Saarnat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Kanaanilainen nainen

  1. Simo sanoo:

    Oma arvioni tästä saarnasta: onhan siinä tärkeitä pointteja ja minun omia painotuksiani, kuten yksityiskohtainen rukoileminen (mikä ei välttämättä tarkoita monisanaisuutta, mutta en pelkää monisanaisuuttakaan yhtä paljon kuin monet uskovat). Siivosin tästä saarnasta nyt pois joitakin pahimpia ”piikkejä”. Kanaanilaisen naisen tapaus tulee aika lähelle minua omassa henkilökohtaisessa elämässäni ja on sillä tavalla kipeä, että yhä odotan Jumalan apua…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s