Huutaminen rukouksessa

Tässä kirjoituksessa tutkimme, mitä raamattu puhuu siitä rukoilemisen tavasta, joka taitaa olla kovin harvinainen: huutamisesta

Kaikkihan tiedämme kuitenkin ”hätänumeron”, joka lapsillekin opetetaan. Tuo numerohan on 5015. Tällä tarkoitetaan psalmia 50 jaetta 15:

Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua. Ps.50:15.

Olemmeko sivistyneet jo niin paljon, että tätä neuvoa ei enää tarvita? Kun menemme kirkkoon, menemmekö sinne ”hiljentymään”? – Hiljentyminen on varmaan ihan hyvä asia, jos sillä tarkoitetaan arkisten huolien sivuun laittamista ja keskittymistä hengellisiin asioihin.  Mutta onko ylenmääräinen hiljentymisen tarve myös oire siitä, että meidän uskonelämämme ei ole ihan terveellä pohjalla?

Huutamisesta puhutaan raamatussa niin paljon, että on ihan turha ajatellakaan siteerata kaikkia kohtia tähän.  Ihan joitakin kohtia on syytä poimia esiin, jotta oppisimme jotakin rukoilemisesta. Esimerkiksi tämä:

Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, ja hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon. Hepr.5:7.

Jeesus huusi kansanjoukkojen keskellä tiettävästi vain silloin, kun hän saarnasi. Siihen oli ihan luonnollinen tarve, kun ei ollut äänentoistolaitteita. Mutta kun hän rukoili, hän yleensä meni autioon paikkaan, pois julkisuudesta. Siellä hän saattoi vapaasti keskittyä rukoukseen, vapaasti myös rukoilla ääneen.  Rukoiletko sinä ääneen? 

Erämaassa Jeesus saattoi ilmaista taivaalliselle Isälle kaikki tunteensa vapaasti, antaa äänensä soida juuri niin kuin hänen sydämensä tunsi, ja siellä hän koki sen saman, minkä totiset rukoilijat ovat kokeneet kaikkina aikoina: kun Jumalan Henki tarttuu meidän rukoukseemme, kun Hän alkaa innoittaa meitä, meidän sydämemme innostuu, me alamme tuntea voimakkaasti, elää siinä, mitä puhumme, alamme ehkä myös itkeä tai nauraa, kenties murrumme kokonaan Jumalan edessä niin, että emme kykene hetkeen puhumaan yhtään sanaa. Ja jos Jumalan Henki alkaa poikkeuksellisen voimakkaasti pulputa meidän sisimmästämme – niin kuin virvoitusjuoma joskus purskahtaa avatusta pullosta – niin voi olla, että alamme huutaa.  Se ei ole sitä huutamista, jolla yritetään korvata puuttuvaa henkeä, tai sitä huutamista, jolla yritetään tehostaa itseämme, tai sitä huutamista, jolla yritämme korvata puuttuvaa voimaa – se on sitä huutamista, jossa Jumalan Hengen arvovalta ilmestyy meille ja meidän kauttamme myös niille henkivalloille, jotka ympärillämme ovat. Jokainen rukoilija kyllä itse kokee, huutaako hän Hengen vaikutuksesta vai omasta tahdostaan.

Joskus on melkein hankala rukoilla kotona, vaikka olisi yksinkin, kun pitää ottaa seinänaapurit huomioon. Vielä hankalampi saattaa olla rukoilla esimerkiksi bussissa, työpaikalla tai missä vaan, missä ihmiset ympäröivät. On oikein, että emme huuda kaduilla:

Katso: minun palvelijani, jolle minä annan voiman, minun valittuni, johon olen mieltynyt. Henkeni olen laskenut hänen ylleen, hän tuo oikeuden kansojen keskuuteen. Ei hän huuda eikä melua, ei kuulu hänen äänensä kaduilla. Jes.42:1-2.

Mutta Jesajan kirjan luku 42 puhuu tämän jälkeen ihan muusta kuin hiljentymisestä:

Laulakaa Herralle uusi virsi, maan ääristä alkaen laulakaa hänen ylistystään, te merenkulkijat ja itse meri, kaikki mitä siinä on, saaret ja rannikot, kaikki niiden asukkaat! Antakoot äänensä kuulua aavikko ja sen kaupungit ja leirit, joissa Kedarin heimo asuu! Riemuitkoot Selan rinteiden asukkaat, vuorten laelta he huutakoot iloaan! Antakoot he Herralle kunnian, kertokoot hänen ylistystään kaukaisille rannoille! Herra lähtee liikkeelle soturin tavoin. Kuin taistelija hän kiihdyttää vimmaansa, huutaa ja karjuu sotahuutoa ja uhkaa vihollisiaan: – Kauan minä olen ollut vaiti, olen pysytellyt hiljaa, hillinnyt itseni. Nyt minä huudan kuin synnyttäjä, puuskutan, huohotan ankarasti. Jes.42:10-14.

Herra siis huutaa ja karjuu sotahuutoa. Tähän tietenkin tulee Uskon Kilvenkin neuvoa, sillä mehän edustamme taistelurukousta, hengellistä sodankäyntiä. Palauttakaamme mieliimme, miten israelilaiset tekivät, kun olivat hyökkäämässä Jerikon kimppuun:

Kun papit seitsemännen kierroksen jälkeen puhalsivat torviinsa, Joosua antoi israelilaisille käskyn: ”Kohottakaa sotahuuto! Herra antaa kaupungin teidän käsiinne.” Joos.6:16.

Kansa totteli Joosuan käskyä ja mitä kerrotaan:

Kansa kohotti sotahuudon, kun papit puhalsivat torviinsa. Heti torvien äänen kuultuaan kansa kohotti sotahuudon. Silloin Jerikon muurit sortuivat. Joos.6:20.

Sotahuuto kuului asiaan, se oli viimeinen niitti vihollisen arkkuun. Meidänkin tulee opetella sotahuudon nostamista.  Kun hyökkäämme vihollisen kimppuun, me ääneen rukoillen nujerramme vihollisen voimia, me poljemme niitä maahan, me romahdutamme kasaan vihollisen linnoituksia, me riisumme aseista vihollisen joukot, me asetamme ne julkiseen häpeään – mitä tahansa, kunhan vaan sovellamme niihin sitä voittoa, jonka Jeesus Kristus on meille hankkinut. Jos vihollisen linnoitukset eivät ota antautuakseen, eivät suostu kukistumaan, me nostamme sotahuudon, jos on tarpeen.  Emme välitä olla niin ”sivistyneitä”, että vain vienolla äänellä kuiskaamme ujosti, mitä haluamme. Ei – me huudamme julki, mitä Jeesus Kristus tahtoo meidän kauttamme saattaa voimaan tässä ja nyt, uskon kautta. Emme jätä viholliselle epäselväksi, mitä haluamme.  Me teemme sille tiettäväksi, että se on taistelunsa hävinnyt, se on kukistunut. Kukistunut se on ja lyöty, lopullisesti ja täydellisesti.

Oletko kokenut sen läpimurron Hengessä, kun rukoillaan ”väkevällä huudolla ja kyynelillä”?  Etsi sitä, tavoittele sitä. Pyri siihen, että se kuuluu olennaisesti sinun normaaliin tapaasi rukoilla, jos kerran kuulut ”elävän Jumalan taisteluriveihin”. Hän, meidän ylipäällikkömme, on näyttänyt meille esimerkkiä.

Huutaminen ei ole kuitenkaan itsetarkoitus. Niinpä kun olet rukoillut tosissasi ja Jumala on kuullut huutosi ja tullut lähellesi, saatat myös joutua vastaanottamaan Pyhältä Hengeltä neuvon, jossa sinua yllättäen kehotetaankin vaikenemaan ja olemaan hiljaa:

Mutta Mooses sanoi kansalle: ”Älkää pelätkö, vaan pysykää aloillanne, niin saatte nähdä, kuinka Herra pelastaa teidät. Sellaista, mitä te tänään näette tapahtuvan egyptiläisille, ette enää milloinkaan saa nähdä. Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa!” 2.Moos.14:13-14.

On mielenkiintoista huomata, että Mooses ei itse malttanut noudattaa tuossa kiperässä tilanteessa omaa neuvoaan, vaan meni Jumalan eteen ja huusi Herraa avuksi. Herra vastasi hänelle, kuten yllättäen minullekin eräässä tilanteessa, joka on vielä tuoreessa muistissani:

Ja Herra sanoi Moosekselle: ”Miksi huudat minulle? Sano israelilaisille, että he lähtevät liikkeelle… 2.Moos.14:15.(KR33)

”Miksi huudat minulle?” – Jos Herra sanoo joskus sinulle niin, se on lohdullista. Miksi? Koska hän on silloin tosi lähellä sinua ja hän kuulee sinun jokaisen ajatuksesi, vaikket sanoisi yhtään sanaa.

Mainokset
Kategoria(t): 2004, Hengen miekka, Saarnat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s