Puhdas rukous

Minkälaisia ovat puheemme, sellaisia ovat rukouksemmekin.

Jos kysyisimme joltain koolla olevalta seurakunnalta, minkälaisia rukouksia ei kannata rukoilla, voi olla, että vastausluettelo olisi tällainen: liian pitkiä rukouksia, tyhjää hokevia rukouksia, omien himojensa mukaan pyytämistä jne. – Nämä kuuluvat kuitenkin luokkaan ”ei niin vaarallisia rukouksia, enemmänkin turhia”.

Minulla on kyky sulkea korvani puheelta, joka ei minua kiinnosta. Saatan jopa olla katsovinani tv:tä, mutta en näe enkä kuule mitään. Sitten, kun havahdun ajatuksistani, kysyn jotakin ja vaimoni sanoo: ”Juurihan se sanottiin, etkö sinä kuuntele!” Hän tietää, että jos hän haluaa jonkin viestinsä perille, hänen täytyy varmuuden vuoksi kertoa se minulle pariin-kolmeen kertaan, sillä koskaan ei voi olla varma, ovatko korvani auki.

Tämä ominaisuuteni ei ole mikään kauhean lähimmäisystävällinen, sillä tuollainen poissaolemisen taipumus koettelee toisten hermoja ja huumorintajua, mutta luulen, että Jeesuksella oli – ja on – samanlainen taipumus. Jos rukoillessamme alamme paapattaa jotakin turhanaikaista ja pitkäpiimäistä, hänen korvansa saattavat sulkeutua. Meidän on muistutettava häntä aina samoista asioista, sillä hän on – luulen niin – hyvin hajamielinen. Miksi hän sitten on niin hajamielinen? Koska hänellä on niin paljon asioita, joita hänen täytyy muistaa ja pitää mielessään. – Puhun nyt vähän lapsenomaisella uskolla.

Mutta kun ajattelen rukouksia, joita ei pitäisi rukoilla, ajattelen lähinnä niitä sielullisia rukouksia, joista Victoria Boyson on varoittanut kirjoituksessaan ”Antautunut Kristukselle” ja toisaalta myös niitä suoranaisia kirouksia, joista Dennis Cramer on puhunut kirjassaan ”How to Break Christian Curses” (Kuinka voidaan murtaa kristilliset kiroukset – ei saatavana suomeksi). Olen alkanut miettiä ja pohtia ja havainnoida hengellistä ympäristöäni ja tutkia, onko Dennisin varoitus aiheellinen. Olen tullut siihen tulokseen, että on se.

Saatan hengessäni kokea erilaista henkivaltojen painostusta ja jotenkin vain tiedän, mitä tuo painostus sisältää. Tätä kirjoittaessani olen kokenut toisten uskovien rukousten painostavan minua seurakunta-asiassa. He eivät voi ymmärtää, kuinka voin elää ilman seurakuntayhteyttä. He pitävät minua epäilyttävänä haihattelija ja liihottelijana, kenties jopa eksyttäjänä, kun en ole jäsen jossakin paikallisessa seurakunnassa. Sitten he rukoilevat rukouksia, jotka kaatuvat minun niskaani eivätkä tunnu siunauksilta ollenkaan. On aivan kuin olisi kysymys kirouksesta eikä siunauksesta. Jos pyrin yhteistyöhön heidän kanssaan tai muuhun ystävälliseen kanssakäymiseen, niin he torjuvat minut. Mutta tämä torjunta ei ole vain käytännön tasolla, vaan se ulottuu syvälle hengelliseen maailmaan, jossa kylmät tuulet puhaltavat. Näiden uskovien kautta, heidän vastahenkisten ajatustensa ja miinusmerkkisten rukoustensa takia, minulla on paha olla. Tulos ei ole toivottu, hedelmä ei ole hyvä. Hedelmä ei ole rakkauden hedelmää, vaan vihan myrkkyä.

Näitä asioita voi olla monia muitakin, mutta otin tuon seurakunta-asian esimerkiksi. Kuinka tärkeää on oppia rukoilemaan oikein. Rukouksen hengen tulee olla myönteinen, rakkaudesta kumpuavaa elämää, ei jotakin farisealaisuudesta ja ylpeydestä nousevaa paheksuntaa tai vihaa. ”Minä olen vähän parempi kuin sinä ja olen ymmärtänyt nämä asiat oikein, sinä taas väärin” – se on noiden ”rukousten” olennainen sisältö. Tällä ”totuudella” sitten lyödään toista matalaksi. Hajotetaan, ei rakenneta. Muistan eräänkin henkilön, jolla oli aina jokin kielteinen näkemys asiaan kuin asiaan. Kerran hän sanoi minulle – aiheesta tai aiheetta, en muista – että ”Ei se ole koetuksen kestävä, joka itse itseään suosittelee, vaan se, jota Herra suosittelee”. Hän siteerasi raamattua (2.Kor.10:18) ja siinä mielessä oli varmuudella oikeassa. Mutta hän teki sen lannistavassa hengessä enkä ole kovin usein kuullut hänen suustaan mitään rohkaisevaa.

Tahdon, että kun miehet rukoilevat, he kohottavat kätensä rukoukseen puhtain mielin, ilman vihaa ja ilman epäilyä. 1.Tim.2:8.

Rukous toimii samalla tavoin kuin puhe ihmisten välillä. Paha sana haavoittaa, lyövä sana painaa alas, pisteliäs sana pahoittaa mielen.

Harkitsematon sana on kuin miekanpisto, viisaan puhe on lääkettä. Sananl.12:18.

Sanamme voivat nousta lähinnä kahdesta eri alkuperästä: lihasta tai hengestä. Sama asia voidaan sanoa astetta voimakkaammin: ne nousevat Saatanasta tai Jumalasta. Jos puhumme sielunvihollisen meille syöttämiä sanoja, ei Jumala kuuntele niitä. Niitä kuuntelee Saatana ja hänen palvelijansa eli pahat henget. Jos puhumme Pyhän Hengen meille antamia sanoja, Jeesus kuuntelee niitä. Taivaan Isä kuuntelee niitä. Taivaan enkelit kuuntelevat niitä. Näin on riippumatta siitä, puhummeko tavallisessa puheessa toisille ihmisille vai puhummeko Jumalalle.

Kuinka tärkeää onkaan erottaa valo pimeydestä niin kuin Jumala teki jo aikojen alussa (1.Moos.1:4). Luodessaan tämän luomakunnan Jumala erotti valon pimeydestä, päivän yöstä. Mutta hengellisessä maailmassa hän teki sen, kun hän lähetti maailmaan Kristuksen.

Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Joh.1:4-5.

Näin meilläkin on Kristuksen kautta mahdollisuus kokea sydämessämme se, että Kristus tulee ja valaisee sen. Onhan hän Isän kirkkauden säteily: …sillä pimeys hälvenee ja tosi valo loistaa jo (1.Joh.2:8). Niin meidänkin, jotka palvelemme Herraa, tulisi loistaa hänen valoansa ja olla Hänen todistajiaan tässä maailmassa. On mahdollista, että ajaudumme harhaan ja valomme himmenee, jos emme vaali sydämemme puhtautta. Pimeyden voimat voivat tekeytyä valon enkeleiksi ja päästä meidän sydämiimme ja kietoa ne pauloihinsa. Joidenkin uskovien elämässä nämä pimeyden henkivallat toimivat niin, että heistä on tullut Pahan palvelijoita tietämättään. Heille siis kuuluu tämä herätyksen ja parannuksen sana:

Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys! Matt.6:23.

Voimme kai tämän tulkita vapaasti myös näin: Jos se rukous, joka suussasi on, on kirousta, millainen pimeyden voima vapautuukaan, kun oikeasti kiroat. Meidän on syytä tiedostaa, kuinka suurien tuhovoimien kanssa olemme tekemisissä. Sen vuoksi on osattava suunnata tuhoavat voimat sielunvihollista ja pimeyden voimia vastaan. Tästä olemme opettaneet Uskon kilven sivuilla, kun olemme tuoneet esiin rukouksesta sen puolen, jota kutsumme taistelurukoukseksi. On selvää, että Pyhä Henki ei anna täyttä asevarustusta kenenkään leikittelijän käsiin. Mutta tämä puoli rukouksesta ei ole varsinaisesti tämän opetuksen aihe.

Se, että on tarkoin varottava käyttämästä rukousta toisia ihmisiä, vieläpä uskovia vastaan, ei tarkoita, ettei rukouksessa saa tuoda esiin epäkohtia. Mikä onkaan yhtä vastenmielistä kuin kaiken roskan lakaiseminen maton alle ja kauniiden kulissien pönkittäminen – ulkokultainen hurskaus. Ollaksemme aitoja, meidän on oltava totuudellisia. Toki voimme pyytää rukouksessa, että Herra puuttuisi epäkohtiin ja johtaisi ihmisiä parannukseen. Mutta rukouksen lähtökohdan tulee olla todellinen sydämen rakkaus. Siksi on niin tärkeää rukoilla yhdessä Pyhän Hengen kanssa, sillä kun hän innoittaa meidän rukoustamme, hän ohjaa meidät pyytämään oikein. Jos rukoilemme itsekeskeisesti ja omien inhimillisten näkemystemme mukaan, voi olla, että rukouksiamme alkaa sävyttää hyvinkin nopeasti kylmä ja omahyväinen henki. Jos Pyhä Henki on mukana, ei tällä sielullisella taipumuksella ole sijaa.

Siellä, missä vallitsevat kylmät, itsekkäät ja lihalliset pyrkimykset, myös rukoukset ovat aivan samanlaisia. Missä on hapatteita: farisealaisuutta eli omahyväistä tekopyhyyttä, kirjanoppineisuutta eli opillista tärkeilyä, herodilaisuutta eli maailmallisuutta ja saddukealaisuutta eli voimatonta uskonnollisuutta, siellä myös rukouksista tulee vastaavanlaisia. Myös hedelmä on silloin huono. Ulkonaisesti ja pinnallisesti arvioiden kaikki voi sujua uskonnollisen protokollan mukaan ”kauniisti ja hartaasti”, mutta tuloksena ei ole mitään hyvää hedelmää. Pyhä Henki pysyttelee kaukana. Tosi elämä ei syki, vaan rukoileminen tuntuu pitkästyttävältä ja tylsältä.

Voi meitä, jos rukouselämästämme katoaa aitous ja tosi elämä, jonka vain Jumalan Henki voi tuoda. Voi meitä, jos meidän sisimmässämme asuu koston henki. Voi meitä, jos uskomme on vain sääntöjen ja määräyksien orjuutta eikä motiivimme ole rakkaus. Voi meitä, jos meistä tulee niin ”pyhiä”, että pyhyytemme perustuu toisten sulkemiseen pois yhteydestämme. Voi meitä, jos emme Kristuksen kanssa kokoa, vaan hajotamme. Joudumme tässä jatkuvan parannuksen paikalle, missä meidän tulee valvoa sisäistä tilaamme ja huolehtia, että meillä on puhtaat jauhot pussissa. Olkoon tavoitteenamme aina puhdas sydän, puhdas mieli, puhtaat ajatukset, puhdas ja vilpitön pyrkimys kohti taivaallisia päämääriä – puhdas rukous.

Tällainen puhdas rukous oli aikoinaan Marian sydämessä ja hän sanoi:  Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit. (Luuk.1:38). Puhdas sydän on myös nöyrä ja taipuu Jumalan tahtoon. Tässä nöyryydessä ihmisen on mahdollista tulla hengellisesti hedelmälliseksi. Tässä nöyryydessä ja puhtaudessa sen on mahdollista saada ilmestystietoa Jumalalta niin kuin Simeon sai:

Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. Luuk.2:29-32.

Tässä yhteydessä Jumalaan, jonka puhdassydämisyys saa aikaan, löytyy voima palvella. Tämän voiman sai kokea Asserin heimoon kuuluva nainen nimeltä Hanna, joka jatkuvasti eli paastossa ja rukoili temppelissä:

Siellä oli myös naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli jo hyvin vanha. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, mutta nyt hän oli ollut leskenä jo kahdeksankymmenenneljän vuoden ajan. Hän ei poistunut temppelistä minnekään, vaan palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen. Juuri sillä hetkellä hän tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta. Luuk.2:36-38.

Niin, Kristuksen syntymä Betlehemin seimeen voi olla meille historiallinen tosiasia, jonka ympärille on mahdollista muodostaa monenlaista palvontaa ja perinteitä. Joulun sanoma olkoon meille elävä ja todellinen muulloinkin kuin jouluna. Saakoon se murtautuu esiin kaiken hössötyksen ja rihkaman seasta, kaikkien värivalojen ja lahjakasojen alta – siinä on kyllä hohtoa, jos annamme sen hohteen valaista sisintämme. Mutta todelliseen Kristuksen voiman ja armon kohtaamiseen tarvitsemme puhtaan rukouksen, joka nousee oman heikkoutensa tunnustamisesta, oman sydämen luonnollisen tilan näkemisenä ”tallina”, jossa on luonnostaan vain kesytettyjä eläimiä, sontaa ja pahnoja – eikä mitään kunnon valaistusta. Vain Kristus voi tuoda sinne valon, vain hän voi tuoda sinne tosi puhtauden, vain hän voi tuoda sinne ilon. Kiitetty olkoon Jeesus, Joulun Lapsi:

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Jes.9:5-6.

Mainokset
Kategoria(t): 2005, Hengen miekka, Saarnat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s