Usko ja teot

Tässä artikkelissa puhutaan uskon vanhurskaudesta ja toisaalta tekojen vanhurskaudesta.

Uskon vanhurskaus

Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja. Room.3:28.

Uskonpuhdistuksen perintönä (useimmat meistä) olemme saaneet syntyä protestanttisen kulttuurin keskelle. Lutherin löytö ja oivallus siitä, että pelastus on yksin uskosta ja yksin armosta, on meille tuttu.

Ymmärrämme, että emme voi Jumalan edessä ansaita mitään. Olemme oman vanhan luontomme puolesta peruuttamattomasti ja kokonaan synnin turmelemia. Vain Jeesuksen sovitustyö ristillä, hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta, kun me sen uskossa otamme vastaan, saamme päästä Jumalan lapseuteen. Tulemme nyt tähän lapseuteen uudestisyntymisen kautta, kun Jumala luo meidät uudeksi. Hänen tykönsä tulleina, juuri niin huonoina ja syntisinä kuin olemme, saamme syntimme anteeksi ja uuden elämän hänen yhteydessään. Vanhaa ei voinut korjata kuntoon – oli tehtävä uusi ihminen. Olemme siis Kristuksessa uusia luomuksia.

Tämän uskon vanhurskauden käsitys, luterilainen oppi uskon vanhurskaudesta – yksin uskosta, yksin armosta – on meidän kristillisen vakaumuksemme kulmakivi. Tarvitsemme tätä ymmärrystä aina, kun joudumme uskossamme kriisiin tai koetuksiin, kun epäilys valtaa mielemme tai Kiusaaja syyttää meitä. Huomaamme, että emme kykene itse itseämme auttamaan, vaan pelastus on lahjaa, kokonaan ilman ansiota saatua. Siksi voimme myös levätä turvallisesti Kristuksen varassa uskon kautta. Voimme jopa erilaisissa uskon koetuksissa kokea, kuinka vankka perustus on, kun seisomme Kristus-kalliolla. Saamme kaikessa nojata häneen, joka ristillä huusi ”se on täytetty!”, sillä hän kantoi syntimme, hän toimitti sovituksen, hän täytti lainkin puolestamme, hän riisti kuoleman ja tuonelan avaimet ja nyt hän avaa meille oven taivaaseen – uuden ja elämään vievän tien ulos meidän toivottomasta kadotuksen tilastamme. Hän päästää meidät synnin ja kuoleman otteesta ja vie vapauteen ja pelastukseen. Hän riistää meidät pois Perkeleen valtapiiristä ja liittää omaan ruumiiseensa ja tekee meistä taivaan kansalaisia, Jumalan Valtakunnan perillisiä. Mikä valtava armo Jumalan yhteydestä erotetulle, kadotuksen omalle: Jumala tulee ja rakkaudellaan korjaa rikki menneen yhteyden. Hän pitää myös oman lapsensa huomassaan, niin että Vihollinen ei voi ryöstää Kristukselta hänen lampaitaan:

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Room.8:38-39.

Hän siis suoritti lunastuksen ja pitää sen voimassa. Hän on antanut täydet takuut kaikesta tästä nousemalla kuolleista. Hän on myös lähettänyt sanansa ja antanut Pyhän Henkensä meihin, jotta selviämme maallisesta vaelluksestamme uskoa menettämättä.

Tekojen vanhurskaus
Vaikka emme pelastu tekojen kautta, on silti Jumalan tahto, että vaellamme vanhurskaissa teoissa. Koska vanha luontomme on turmeltunut ja synti riippuu meissä kiinni, joudumme ristiriitaan. Vanha luontomme vie meitä yhteen suuntaan ja uusi luontomme toiseen suuntaan. Vanha luontomme on liitossa Perkeleen kanssa, uusi luomus on liitossa Kristuksen kanssa. Tässä joudumme taisteluihin ja siihen pyhityksen prosessiin, jota kutsutaan joskus ”kilvoitteluksi”. Tulisi voida jättää vanha luonto ristille ja kasteen hautaan ja vahvistaa uutta luontoa niin Jumalan sanalla ja Pyhän Hengen täyteydellä, että uusi Kristuksen antama identiteetti veisi voiton. Meidän tuli voida ”kaikessa osoittautua Jumalan palvelijoiksi” (2.Kor.6:4) ja toimia Jumalan tahdon mukaan vaeltaen hengessä:

Tarkoitan tätä: antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. Gal.5:16.

Pyhitys ei kuitenkaan ole jotakin, mitä me saamme aikaan, vaan se on Jumalan työtä siinä kuin sovituskin. Pyhitys on uskon vanhurskauden hedelmä, sen seuraus:

Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän. Room.6:22.

On syytä todella painottaa sitä, että pelastus on prosessi, jossa meidät otetaan lapseuteen, viedään pyhitykseen ja ylennetään kirkkauteen – mitä kaikkea siihen kuuluukaan – ja kaikki tapahtuu Kristuksen antaman elämän voimasta. Mikään osa siitä ei tapahdu rukouksen voimasta, katumus-harjoitusten voimasta, paastoamisen kautta, ei ehtoollisen kautta tai seurakuntayhteyden voimasta eikä evankelioimistyön palkaksi. Se ei tapahdu siksi, että olemme kokoaan Jumalalle antautuneita. Ei siksi, että teemme kaikin voimin hengellistä työtä. Ei – eikä se toisaalta tapahdu myöskään ”itsestään” tai ”ihmisen voimasta” tai ainakaan ”luonnon evoluution tuloksena”. Kaikki tapahtuu Jumalan vaikutuksesta. Tätä Paavali tähdentää näin:

Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: ”Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.” 1.Kor.1:30-31.

Hengellisen työn tekeminen
Miksi sitten on niin paljon kaikkea työtä? Miksi seurakunnat ovat pullollaan työmuotoja? Miksi yksi ja toinen ”vaatimus” tulee vastaamme joka käänteessä? Myös joskus näiltä sivuilta – miksi? Monien pipoa jo kiristää, kun aina odotetaan sitä ja edellytetään tätä. Monia jo väsyttää, kun on ”läksy läksyn päälle”: Muista aina, muista aina, mieleen paina, mieleen paina hiukan sitä, hiukan tätä! (Jes.28:10) – Monet kyselevät ihan oikeutetusti, milloin tämä vaatimusten ja suoritusten pakko tuli mukaan kuvaan.

Eikö nyt voitaisi vain olla möllöttää ja rentoutua, heittää vapaalle ja ”katsella taivaalle”? (Ap.t.1:11) Tästä antoi hyvän kuvan eräs saarnamies, kun hän vertasi uskoon tulleita vasta kuoriutuneisiin linnunpoikiin. Niiden elinehto on pitää suu ammollaan auki ylöspäin. Ei niiden tarvitse muuta tehdä. Keltainen kita auki vaan niin paljon kuin venyy ja ääntä sekaan. Monet uskovat ovatkin tällaisia ja odottavat, että aina ylhäältä päin jotakin suuhun pantaisiin. Sitten pastorit uupuvat, kun pitäisi aina keksiä jotakin uutta ja tuoretta sanottavaa. Pitäisi keksiä puhuttavaa vasta uskoon tulleille, juuri kuoriutuneille, Jumalan sanan maitoa tarvitseville. Niille, jotka eivät oikein millään kasva eivätkä opi sulattamaan vahvaa ruokaa.

Te tarvitsette taas maitoa, ette te kestä vahvaa ruokaa. Jokainen, jota vielä ruokitaan maidolla, on pikkulapsi, eikä sellainen kykene ottamaan vastaan syvällistä opetusta. Vahva ruoka on tarkoitettu aikuisille. Hepr.5:12-14.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja puhuu ”pikkulapsista”. Millaisia pikkulapset ovat? Istuvat syöttötuolissa ja imevät tuttia. Sitten, kun äiti tai isä ehtii, tutti kiskaistaan pois suusta ja laitetaan lusikalla sinne jotakin helposti sulavaa. Muistan hyvin, kuinka syötin tällä tavalla tytärtämme, kun hän oli pieni. Hänellä oli erilaisia ja erivärisiä tutteja, joita oli siroteltu ympäri huoneistoa. Sitten ruokailun lopuksi etsittiin yksi puhdas tutti ja laitettiin se hänelle suuhun. Tutti toimi hänellä niin kuin muillakin pikkulapsilla äidin rinnan korvikkeena. Siinä tuttia lutkuttaessa lapsi sopivasti rauhoittui. Myöhemmin, kun lapsi kasvaa ja pääsee eroon tutista, hän saa muita leluja. Pehmoleluja voi lapselle kertyä tusinan verran ja sitten se rakkain otetaan sinne sänkyyn yöksi. Minullakin on yksi pienehkö pehmolelu sänkyni vieressä. Se on tyttäreni lahja. Hän osti sen ”isille” lahjaksi ollessaan noin 10-vuotias. Hän viipyi kauan kaupassa – ainakin tunnin – ja punnitsi tarkoin, ostaisiko hän nallen, jolla on sininen vai punainen paita. Hän pani koko sydämensä siihen lahjaan ja kauan harkittuaan valitsi punaisen. Lapsi, joka rakastaa pehmoleluja, antaa niitä myös lahjaksi – se on luonnollista. Lahjan saajana olen halunnut kunnioittaa lapseni sydämen rakkautta ja pitää tuota nallea koristuksena seinälläni. Muistan, kuinka itse lapsena annoin yhtä ”lapsellisia” lahjoja minua viisi vuotta vanhemmalle isoveljelleni – kuten vieterillä käyvän pupujussin, joka oli syövinään ruohoa (minusta se oli niin veikeä) – ja kuinka isoveljeni kaikkien kuullen nolasi minut. Molempien kokemuksien kautta olen yrittänyt opetella katsomaan lahjan ohi lahjan antajan sydämeen.

Kun tulimme pohtineeksi uskon ja tekojen suhdetta, kysyimme, mistä uskovien elämään tulevat nämä erilaiset pakot ja vaatimukset? Se pakko ja vaatimus ei välttämättä ole jotakin todellista, vaan meidän reaktiomme niihin odotuksiin, joita meille asetetaan. Väsynyt ja masentunut ihminen ei jaksa täyttää odotuksia – silloin pitää hoitaa itsensä kuntoon. Mutta kielteinen reaktio voi syntyä siitäkin, että hengellinen kasvu on vielä kesken ja hartiat eivät vielä kestä vastuuta. Kun vaatimusten paine on liian suuri, tarvitaan jokin uskon kappale, joka rauhoittaa ja toimii tutin tai pehmolelun tavoin. Yleensä on kyseessä jokin opillinen hokema, joka vaihtelee vähän uskon suunnasta riippuen. Toisille se on ”uskonvanhurskauden” hokema, joillekin ”paikallisseurakuntaopin” hokema, toisille ”uskovien kasteen” hokema. Tai se on tuo ikivihreä hokema ”Jumala on rakkaus”. Kivoja tutteja, mukavia pehmoleluja. Minulle tyypillinen tutti tai pehmolelu on ”kyllä rukous auttaa”. Niitä tutteja on kiva imeksiä, kun ei oikein ole muuta tekemistä ja ihmiselle tyypillinen ainainen levottomuus, pelko ja huoli kalvaa sisimmässä. Ehkä jopa omatunto vaivaa ja syyttää. Tai jos olemme jo uskossamme vähän pitemmälle kasvaneita, mutta emme ole vielä ihan aikuisia, otamme jonkin meille turvallisen hengellisen halinallen kainaloomme, kun pelottaa. Mitä ne halinallet sitten kulloinkin ovatkaan – eri ihmisille hyvin eri asioita.

On selvää, että pikkulapsi ei ole kypsynyt tekemään työtä. Jos joku hänen kuultensa suosittelee, että pitäisi evankelioida, pitäisi rukoilla enemmän, pitäisi lukea raamattua enemmän – he torjuvat sen. Se ei vielä kuulu lapsen maailmaan, siihen ei kuulu vielä itse itsestään huolehtiminen. Hän pitää itsestään selvänä, että muut huolehtivat hänestä ja hän vain nauttii elämästään. Hän nauttii vanhempiensa huolenpidosta ja kodin turvalli-suudesta. Tämä on normaalia tässä hengellisen kasvun vaiheessa. Ei hän anna ”Jumala on rakkaus” -nimistä pehmoleluaan pois, älä luulekaan! Se kuuluu hänelle ja vain hänelle.

Toisaalta on ihanaa olla lapsi. On suotavaa säilyttää oma sisäinen lapsensa elävänä vielä, kun on jo kasvanut aikuiseksi. Mutta aikuinen ajattelee aikuisen tavalla. Aikuinen on luova ihminen. Aikuinen suunnittelee toimiansa, hän tekee työtä, hän ottaa itselleen päämääriä ja alkaa toteuttaa niitä määrätietoisesti. Aikuinen pitkästyy syöttötuolissa istumiseen ja toimettomuuteen eikä pidä hyysäämisestä.

Aikuinen usko heijastuu myös enemmän tekoina kuin lapsen usko. Teot, joita aikuinen ihminen tekee, eivät määrittele hänen asemaansa perheessä. Hän on isänsä ja äitinsä poika tai tytär edelleen, teki jotakin tai ei – se ei vaikuta siihen. Jotkut yrittävät korostaa omaa lapseuttaan ja uskon suhdettaan Jumalaan sillä, etteivät tee mitään. Heidän mielestään he antavat itsestään parhaan kuvan ulospäin sillä, että ovat täysin passiivisia. He haluavat sen kautta korostaa, että heidän uskonsa lahjavanhurskauteen on aitoa ja todellista. Valitettavasti se ei korosta sitä ollenkaan, vaan asia on juuri päinvastoin.

Kumpi rakastaa enemmän?
Huomaamme Jeesuksen ajattelutavan, kun luemme kertomusta siitä, mitä tapahtui fariseuksen talossa:

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. Luuk.7:36-38.

Fariseus paheksui sitä, että Jeesus hyväksyi tämän, vaikka nainen eli syntistä elämää. Hän oli mielestään täyttänyt uskon vaatimukset moitteettomasti, kun oli noudattanut lakia pikkutarkasti. Hän olisi mielestään hurskaana ihmisenä ansainnut enemmän Jeesuksen huomiota kuin tuo tyhmä nainen. Silloin Jeesus antoi oman näkemyksensä asiasta ja meidän on syytä lukea tämä kohta tarkasti:

”Oli kaksi miestä”, sanoi Jeesus. ”He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?” Simon vastasi: ”Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi.” ”Aivan oikein”, sanoi Jeesus. Luuk.7:41-43.

Mikä selventävä kysymys: kumpi rakastaa enemmän? Jeesus halusi tähdentää, että on kysymys rakkaudesta, ei jostakin sellaisesta, että tämä nainen tai kumpikaan heistä ”ansaitsi Jeesuksen hyväksynnän”. Jeesus selvensi syntisen naisen tilannetta:

Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän. Luuk.7:47.

Toisessa yhteydessä, kun puhutaan Maria Magdalenasta, tulee esiin ihmisten suoraa paheksuntaa. Juudas esitti ajatuksen, että voiteen vuodattaminen Jeesuksen päähän oli ”haaskausta” (Mark.14.4). Miten tyypillinen ihmisten ajattelutapa. Ihmiset kysyvät helposti: Mitä hyötyä tästä on? Hyötynäkökohta hallitsee helposti kaikkea kristillisten järjestöjen ja seurakuntienkin toimintaa. Kannattaako tehdä työtä näin vai olisiko enemmän hyötyä, jos tekisimmekin noin…? – Itsekin olen miettinyt jo yli puoli vuotta, onko minun nettityöstäni mitään hyötyä. Odotin, että se hyöty ilmenisi viimeistään 3,5 vuoden kuluessa. Sitten ajattelin, että olkoon nyt täydet 4 vuotta (Luuk.13:8). Katsotaan sitten, onko siitä ollut hyötyä ja jos ei, niin sitten sen voinee lopettaa. Mutta Jumalan Henki puhui minulle erään kerran näin:

…hoida sinulle määrättyä tehtävää tahrattomasti ja moitteettomasti siihen saakka, kun Herramme Jeesus Kristus ilmestyy. 1.Tim.6:14.

Tämä jae sai minut pohtimaan asioita uudella tavalla, ei enää hyödyllisyyden pohjalta. Eräänä aamuna sitten Pyhä Henki teki minulle uudella tavalla eläväksi sen, mikä oli aikoinaan Uskon kilven luomisenkin motiivi ja mikä sen tulisi olla edelleen. Se motiivi oli rakkaus. Se sama motiivi, joka sai nämä naiset palvomaan Jeesusta ja Maria Magdalenan rikkomaan alabasteri-pullonsa, se sama motiivi on näidenkin sivujen takana. Joku voi arvioida, että tämä on ajan haaskausta tai voimien ja varojen haaskausta. Ei tuollaista ”puskaklinikkaa” saa olla olemassa, pois maan päältä tuommoinen… 

Arvostelijoilleni haluan sanoa: tämä on minun rakkauteni lahja Kristukselle. Mitä enemmän tähän menee aikaa ja voimia, sitä enemmän olen antanut vastalahjaa Jeesukselle. Hän on antanut minulle niin paljon anteeksi, että teen tätä iloiten, vaikkei tästä hyötyä olisikaan. Jeesus kyllä tietää, että teen tätä rakkaudesta. Koen hänen lahjansa äärettömän suurena, koen saaneeni todella paljon anteeksi ja haluan antaa vastalahjaa sulasta kiitollisuudesta. Uskon, että hän haluaa ottaa sen vastaan ja hän odottaa sinultakin, että sinä ilmaiset vastarakkautesi hänelle ja annat, mitä sinulla on. Hän odottaa vain, että ”teemme sen, minkä voimme” (Mark.14:8). On kysymys rakkaudesta ja vastarakkaudesta. Se rakastaa paljon, joka saa paljon anteeksi. Näytä sinäkin – jos olet terve ihminen – että olet saanut paljon anteeksi ja tee innokkaasti Herran työtä (1.Kor.15:58). Näin sinä tuotat iloa Kristukselle ja muutkin saavat todistuksen: tuo ihminen on saanut paljon anteeksi, kun hän kerran noin innokkaasti palvelee…

Huomaatko: jotkut haluavat korostaa omaa hurskauttaan sillä, että eivät tee mitään eivätkä varmasti ”ansaitse mitään”. Tee sinä päinvastoin. Tee kaikki se, mihin ryhdyt, iloiten. Tee se innokkaasti ja palavalla sydämellä, siitä suuresta pelastuksen ilosta, että sinut on ostettu morsiameksi ja sinä haluat olla sinuun kohdistuvan rakkauden arvoinen ja antaa vastarakkautta kaikella sillä sydämen innolla, jota sinusta heltiää. Kiitollisen sydämen antaumuksella, antaudu palvelemaan häntä, joka sinua rakastaa. Jotkut osaavat tehdä käsillään kaikenlaista, jotkut osaavat organisoida. Toiset sisustavat kotia, toiset kuopsuttavat puutarhassa. Yksi osaa laulaa, toinen piirtää, kolmas leipoa. Yksi osaa hoitaa ihmissuhteita, toinen jopa puhua yleisölle. Yksi on hiljainen tutkija, toinen rämäpäisen toimelias. Millainen sinä olet? Näytä, että olet saanut paljon anteeksi ja olet valmis vastarakkauteen!

Kristuksen rakkaus pakottaa meitä. Me näet päättelemme näin: Kun yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin kaikki ovat kuolleet. Ja hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä. 2.Kor.5.14-15.

Mikä ihana etuoikeus! Saan palvella, saan omalla persoonallisella tavallani tehdä työtä, tehdä sitä minulle räätälöidyllä tavalla. Vaikka se näyttäisi muista hyödyttömältä, se on työtä, joka on minun sydämeni lahja hänelle. Annan sulasta sydämen kiitollisuudesta tämän lahjan hänelle, joka antoi niin paljon anteeksi, joka nosti minut kurjan ylös haudasta. Se on minun vastalahjani hänelle, minun ”viisi leipääni ja kaksi kalaani”. Eihän se ole kuin kova käntty ja ruotoinen sintti, mutta – Jeesus voi käyttää sen, siunata sen ja jakaa kansalle! Jeesus voi panna pöydät notkumaan! Jeesus voi, totisesti hän voi!

Hänen silmissään sinun lahjasi voi olla vieterilelu, jota hän ei tarvitse. Mutta hän näkeekin lahjan antajan sydämeen. Hän näkee, että siellä on vilpitön ja syvä kiitollisuus ja sydän, joka pakahtuu innosta antaa vastalahjaa ja olla aidossa vuorovaikutuksessa. Etkö sinäkin halua tehdä niin? Etkö sinäkin halua tehdä ”sen, minkä voit”? Anna hänelle sitä parasta, mitä tiedät, sitä mitä osaat, sitä mitä sinulla on! Hän ottaa sen vastaan, hän ei ”nyrpistä nenäänsä”. Hän ei nolaa sinua, hän ei laskelmoi, mitä hyötyä sinun lahjastasi on. Hän ei pidä sitä haaskauksena. Hän sanoo kaikille, jotka paheksuvat sinua: ”Miksi te pahoitatte hänen mielensä. Hän teki minulle hyvän teon…” (Mark.14:6). Hän ei ajattele, että sinä yrität ansaita jotakin. Ei se tule hänelle edes mieleen. Nyt sinä olet tullut siihen elämäsi vaiheeseen, kun sinun suurin ilosi on antaa rakkain pehmolelusi, vaikkapa se ”Jumala on rakkaus”, kierrätykseen ja eteenpäin – lähimmäisellesi.

Halleluja! Ylistäkäämme häntä!

Iloitse, maa! Kohottakaa riemuhuuto Herralle! Palvelkaa häntä iloiten, tulkaa hänen eteensä riemuiten. Tietäkää, että Herra on Jumala. Hän on meidät luonut, ja hänen me olemme, hänen kansansa, hänen laitumensa lampaat. Tulkaa hänen porteilleen kiittäen, hänen esipihoilleen ylistystä laulaen. Kiittäkää häntä, ylistäkää hänen nimeään. Hyvä on Herra! Iäti kestää hänen armonsa, hänen uskollisuutensa polvesta polveen. Ps.100.

Herra antakoon sinulle selkeän tietoisuuden uskon vanhurskaudesta, mutta myös siitä, että kun me palvelemme Herraa, me saamme täydellä sydämellä antautua siihen. Me saamme antaa hänelle vastarakkautta, hän odottaa sitä ja iloitsee siitä. Olkoon sinunkin ilosi se, että sinä sydän täynnä vilpitöntä kiitollisuutta, saat tehdä iloiten työtä Jumalan Valtakunnassa oman kutsumuksesi mukaan.

Kun tunnet ja tiedät, että olet osallinen Jumalan armosta, niin muista tämäkin totuus – mietiskele sitä ja elä se todeksi:

Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa, kun odotamme autuaan toivomme toteutumista, suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymistä. Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää. Tit.2:11-14.

Mainokset
Kategoria(t): 2006, Hengen miekka, Saarnat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s