Antamisen anatomiaa

MD-11

MD-11

Muistan, kuinka kävin vaimoni kanssa pitkällä matkalla kaukomailla. Olimme kuin Luvatun maan vakoojia ja halusimme ottaa selville, mikä rooli meillä voisi olla tuossa kaukaisessa maassa ja siellä tehtävässä lähetystyössä. Olin opiskellut maan kieltä neljä vuotta ja kykenin keskustelemaan suurkaupungin taksikuskin kanssa jo miten kuten – ei kovin sujuvasti, mutta auttavasti kuitenkin. Muistan, kuinka olin ymmälläni, kun istuin lentokoneessa paluumatkalla ja minusta tuntui, että Jumala ei ollut avannut minulle minkäänlaista ovea hengelliseen työhön tuohon maahan. Olin ollut valmis hänen käyttöönsä. Olin valmistautunut lähtemään ja tehnyt työtä sen eteen. Tuolla 11 kilometrin korkeudella, kun istuin Finnairin MD-11 -koneessa, olin allapäin ja kyselin näitä asioita Herralta ja kuulinkin hänen vastauksensa. Hän sanoi minulle jotakin, mitä en koskaan unohda.

Kerron sinulle, mitä Herra sanoi, mutta tutkitaan ensin sanasta, mitä raamattu puhuu antamisesta ja palvelutyöhön antautumisesta, mikä on vain yksi laji antamista. Raamattu kehottaa meitä antamaan ja olemaan iloisia antajia, kylvämään paljon ja tekemään hyvää. Jumala sääti kymmenykset vanhassa liitossa (oikeastaan jo Aabraham maksoi kymmenyksiä Melkisedekille, joten tämä kymmenysasia ei ole Mooseksen lakia) ja siinä on hyvä sääntö meillekin. Jumala antaa sanassaan tunnustuksen, että me ihmisetkin voimme antaa hyviä lahjoja: Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät (Luuk.11:13).

Kun puhumme antamisesta, puhumme myös ajan ja lahjojen antamisesta, ei vain rahan tai tavaran antamisesta. Kaikenlainen palvelutyö, johon Jumala on palvelijansa valtuuttanut ja armoittanut, on Jumalalle antamista. Siksi Pyhä Henki myös opettaa palvelijoilleen sitä ymmärrystä, mitä otsikossa kutsun ”antamisen anatomiaksi”.

Olen joutunut kokemuksesta oppimaan, että Jumala on tarkka ja tinkimätön niissä hengellisen elämän periaatteissa, mitkä hän on määritellyt. Esimerkiksi ensimmäinen käsky on ehdoton: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia (5.Moos.5:6-7). Jeesus korosti tämän käskyn merkitystä sanomalla: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein (Matt.22.37).

Kun annamme Herralle aikaamme, voimiamme ja varojamme ja kasvamme hengellisesti, päädymme ennen pitkää sille tielle, missä meidän koko elämämme tulee luovutetuksi Jumalan alttarille: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi (Room.12:1).

Joskus on vaara, että menetämme tässä antautumisessa tai antamisessa asian ytimen. Emme enää elä Kristus-keskeistä elämää, vaan alammekin uudestaan ajatella ihmiskeskeisesti. Emme enää tee asioita Jumalalle, vaan alamme palvella ihmisiä. Emme enää anna omastamme Jumalalle, vaan annamme suoraan kohteeseen. Meidän luonnollisen ihmisemme taipumus eksyä pois Jumalan tahdosta vie meidät sivupoluille. Me ehkä olemme vielä aidosti se pieni poika (tai tyttö), jolla on ”viisi leipää ja kaksi kalaa”, mutta alammekin jakaa siitä suoraan kansalle. Emme enää kuulekaan Kristuksen ääntä, joka sanoo: Tuokaa ne tänne minulle (Matt.14:18). – Näin olemme menettäneet antamisestamme sen kaikkein tärkeimmän elementin, mikä tuo siunauksen antamiseemme – Jeesuksen. Raamattu sanoo selvästi:

Älkää eksykö, rakkaat veljet! Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi (Jaak.1:16-17).

Jumalalle antaminen tulee siis ymmärtää niin, että kaikessa antamisessa Jumala itse on Antaja ja meidät on vain kutsuttu osallistumaan antamiseen. Meidän osuutemme ei koskaan voi olla erityisen merkittävä, vaan jos ymmärrämme 1.käskyn oikein, jäämme kaikessa antamisessamme aina sivuosaan ja nöyrästi voimme sanoa: minun osuuteni on 1% ja Herran osuus on 99%. Minä en tee antamisestani tai omasta palvelutyöstäni epäjumalaa.

Jos haluan antaa Herralle jotakin tai teen hänelle lupauksen, minun tulee tehdä tämä sillä tavalla nöyrässä hengessä, että en eksy luulemaan lahjaani korvaamattomaksi. Jumala ei tarvitse minun lahjaani. Minä tarvitsen Jumalaa. Minä itse tarvitsen tilaisuutta osallistua antamiseen, jotta Jumala voi siunata minua. Minun tulee visusti muistaa, että Jumalalla on aina sijainen, jos minä en anna tai jos petän hänelle antamani lupauksen. Se, että annan Herralle, on jo Jumalan lahja minulle, kun hän soi minulle tilaisuuden antamiseen.

Tiedostaan siis selvästi ja kirkkaasti eikä kukaan voi lahjoa minua eikä eksyttää pois totuudesta: kaikessa antamisessa Jumala itse on varsinainen antaja ja minä vain kiitollisena osallistun. Osallistun iloiten antamalla hänen käteensä jotakin raaka-ainetta, minkä hänen siunauksensa voi muuttaa lahjaksi. Hänen siunauksensa on kaikki. Hänelle kuuluu kunnia kaikesta, hänelle kuuluu kiitos ja ylistys. Hän on varsinainen toimija, hän on aloitteen tekijä, hän on jo antanut minulle lahjan, kun on kutsunut minut mukaan siihen, mitä tekee tai aikoo tehdä.

Näin meidän katseemme pysyy hänessä, meidän sydämemme keskittyy Kristukseen ja olemme rokotettuja kaikkea ylpeyden syntiä vastaan.

Niin, istuin siellä lentokoneessa ja mietin pettyneenä, että Jumala ei ilmeisestikään halunnut ottaa vastaan minun tarjoustani ja käyttää minua valtakuntansa työssä. Hän torjui minun lahjani.

Haluatko tietää, mitä hän sanoi minulle? Jos olet innokas kuulemaan sen, vakuutan, että hän sanoo saman asian sinullekin. Hänellä ei ole suosikkeja eikä hän sorra ketään. Hän vaatii totuutta salatuimpaan saakka (Ps.51:8).

Jeesus sanoi minulle silloin näin: ”Sinun parhaasi ei riitä minulle”.

Mieti sitä ja sulattele. Minulta meni kauan aikaa sulatella sitä. Mutta olen kiitollinen, että hän sanoi sen ja että jaksoin ottaa sen lopulta vastaan. Nyt en kuvittele voivani antaa Herralle yhtään mitään korvaamatonta, en mitään sellaista, mistä voisin ylpeillä. Hän ei tarvitse minulta mitään palveluksia, joita teen suoraan toisille ihmisille. Jos yritän antaa lahjani suoraan toisille ihmisille, hän sanoo aina: ”sinun parhaasi ei kelpaa”. Mutta jos haluan viedä lahjani hänelle, jotta hän siunaisi sen, silloin hän sanoo: ”kiitos, laitetaan tämä romu kierrätykseen ja tehdään siitä jotakin suurenmoista”. Hän odottaa vain, että minä vietän aikaani hänen kanssaan ja annan hänen käteensä elämäni ”hyötyjätteen ja romuraudan”. Jos niistä jotakin on muille jaettavaksi, se riippuu kokonaan hänestä. Jos minun kauttani joku tulee joskus siunatuksi, se on Hänen lahjansa – ei minun. Mitä enemmän voin häipyä näkyvistä, sitä parempi. Johannes Kastaja ilmaisi tämän näin: Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi (Joh.3:30).

En siis kuvittele itsestäni liikoja. En kuvittele olevani ”joku”, kun annan omastani Jumalalle. En uskottele olevani niin fiksu, että voin kirjoittaa hyviä kirjoituksia, joista toiset hyötyvät hengellisesti. Ei toki. On selvää, että minulla ei ole mitään annettavaa omasta takaa (Luuk.11:5). Raamatun valossa ei kukaan voi kirjoittaa oman luonnollisen lahjakkuutensa perusteella mitään kirjoituksia, jotka ovat ”hyödyllisiä opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään, jotta Jumalan ihmisestä tulisi täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä”. Ei todellakaan, vaan sanotaan: ”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on” sellainen (2.Tim.3:16-17). Jotta voin palvella Jumalaa kirjoittamalla, minun tulee tiedostaa nämä lähtökohdat ja hyväksyä ne Jumalan edessä. Kun hyväksyn ehdot, voin iloisin mielin palvella. Vain tyhmä ymmärtää tämän niin, että panee pensselit santaan.

En myöskään lopeta muutakaan antamista, vaan pyrin toteuttamaan Paavalin kehotusta antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi (Room.12:1). Antamista ei aina voi tehdä salaa, mutta aina ei torvien soidessakaan sitä kannattaisi harjoittaa – siitä paistaa ylpeys. Ihmiskunnian tavoittelu kertoo, että henkilölle ei riitä Jumalan antama kunnia. Sellainen on siis tavallaan epäuskoa. Jumalan koulussa kasvaneet ymmärtävät, ettei tosi antamisessa ole kysymys julkisesta hurskaudesta, ei kunnian tavoitteluista eikä nöyristelystäkään.  Ja vain harvoin – jos koskaan – siinä on kysymys uhrista. Tekopyhyyden riski on pieni, kun on kysymys Jumalan tahdon tekemisestä. Joidenkin tehtävänä on kehottaa antamiseen ja silloin on hyvä, jos kehottaja voi näyttää esimerkkiä toisille julkisesti. Antamisessa on kuitenkin periaatteessa kysymys itsekkyytensä voittamisesta, sillä Henki tahtoo toista kuin liha (Gal.5:17) ja Pyhä Henki vyöttää heikon ihmisen ja vie sinut minne et tahdo (Joh.21:18).

Nöyryyttäkäämme siis sydämemme Herran kasvojen edessä, jotta voimme rukoilla yhdessä näin:

Herra Jeesus, me tulemme sinun kasvojesi eteen, joka olet lahjomaton ihmisten sydänten tuntija. Sinun edessäsi emme voi teeskennellä. Tutki siis minut ja anna sinun totuutesi valon valaista minua. Anna minulle sellaista vilpittömyyttä ja nöyryyttä, että en kuvittele itsestäni liikoja. Auta minua, että kun tuon lahjaani alttarille, en nosta sitä koskaan niin korkealle, että sinun kirkkautesi jäisi minun lahjani varjoon. Minä tiedän, että sinulta tulee kaikki hyvä. Vain sinun siunauksesi merkitsee jotakin. Haluan antaa sinulle koko elämäni. Ota siis vastaan lahjani ja siunaa se ja jaa siitä muille. Sinulle kuuluu kaikki kiitos ja kunnia nyt ja aina. Tulkoon sinun kirkkautesi esiin kaikessa ja ylistettäköön sinun nimeäsi iäti! Aamen.

Mainokset
Kategoria(t): 2007, Hengen miekka, Saarnat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s